BARBADOS 12.-19.12.2009

Heräilimme omia aikojamme veneessä ja kippari lähti hoitamaan maahantulomuodollisuuksia. Ennen lähtöään hän mainitsi, että toinenkin purjevene on saapunut satama-altaaseen. Anne tietysti ajatteli, että joku meidän Atlantin takaisista tutuista. Kurkistettuaan kajuutan ovesta Anne näki aivan valtavan 4-mastoisen purjelaivan Seilin vieressä. Tunsimme itsemme aika kääpiöiksi siinä seurassa.



Satama-altaan toisella laidalla oli risteilylaiva ja vielä vähän kauempana Microsoftin Paul Allenin omistama maailman suurin yksityinen huvijahti Octopus, joka aina välillä joutui väistymään risteilylaivojen tieltä ankkuriin. Octopusissa oli mm. oma pikku sukellusvene.


Tama on meidan ankkurointipaikkamme. Taustalla myos ankkurissa maailman suurin yksityinen huvijahti Octopus.

Satama-alueella on täyden palvelun duty free ostoskeskus risteilyvieraita varten. Heidän ei siis tarvitse välttämättä siirtyä ollenkaan Bridgetowniin ostoksille. Mitä olisi Bridgetown ilman risteilyvieraita? Laivoja tulee päivittäin useampi tuoden ostohalukkaita ja -voimaisia vieraita jatkuvana virtana. Se näkyy selvästi katukuvassa ja paikkakunnan hintatasossa. Kello- ja koruliikkeitä on paljon houkuttelemassa asiakkaita verottomuuden voimalla.



Luovutimme paikkamme satama-altaassa ja lähdimme etsimään ankkurointipaikkaa Carlisle Baystä, jossa oli jo runsaasti muita purjeveneitä.



Ankkuripaikan syvyys vaihteli aika tavalla ja yritimme laskea ankkurin sopivan syvyiseen kohtaan. Alun alkaen ankkuri tuntui pitävän, mutta hetken tilannetta seurattuamme, huomasimme, että Seilihän liikkui. Ei muuta kuin ankkuri ylös, mutta sähköinen ankkurivinssi temppuili jostain syystä ja kippari joutui auttamaan käsin - aika kuumaa hommaa näissä oloissa. Oli etsittävä uusi paikka Seilille. Lahdella oli useita poijuja, mutta niistä ei oikein ottanut selvää, ovatko ne varattuja vai eivät. Valitsimme yhden ja kiinnitimme Seilin siihen silläkin riskillä, että kohta joku tarvitsee sitä omalle veneelleen. Loppujen lopuksi saimme olla siinä koko ajan eikä kukaan kysellyt tai veloittanut mitään.





Ankkurilahdella oli useita Euroopasta ja Kap Verdeltä tuttuja veneitä mm. suomalainen s/y Catrine, joka oli saapunut Barbadokselle edellisenä päivänä. Norjalaisia ja tanskalaisia on useampi venekunta sekä sellaisistakin maista kuin Itävallasta ja Sveitsistä, vaikkei niillä omaa merenrantaa olekaan. Sveitsiläisessä ketsissä kipparin rouva oli syntyperältään suomalainen. Hänen kanssaan jutustelimme ja vaihdoimme kuulumisia päivittäin.


Seili ankkurissa auringonlaskun aikaan.

Olimme siis siirtyneet ankkurointielämään. Se on tapana täällä Karibialla, tosin usein mahdollista myös Euroopassa, mutta me olimme enimmäkseen marinoissa. Ankkurissa oleminen merkitsee jollaelämää. Jolla on elintärkeä päästäksemme maihin ja takaisin veneelle. Carlislen lahdella oli jollalaituri rantaravintolan yhteydessä pientä maksua vastaan. Aika kivaa oli täällä, että jollalla pääsi myös aivan Bridgetownin keskustaan ja se ei sitten maksanut yhtikäs mitään.



Aurinko paistoi päivisin pistävän kuumasti ja taas oli aurinkovoiteille käyttöä. Loivat liikkeet ovat poikaa, muuten hiki on pinnassa ihan koko ajan. Mutta voihan sitä sitten pulahtaa turkoosinsiniseen mereen virkistäytymään (+28 astetta). Meren väri suorastaan houkuttelee pulahtamaan veteen. Ja rannat ovat hienoa ja valkoista hiekkaa.



Barbadokselta ei oikein löytynyt purjehtijan tarvitsemia palveluja. Emme saaneet mesaanimastoa korjatuksi täällä. Sen sijaan WC-huuhtelu, moottorin tyhjäkäyntiongelmat ja Mindelon lentohiekan tukkima ankkurivinssi saatiin korjautetuiksi. Luotimme mesaanivirityksiimme ja yritämme korjauttaa mesaanin Grenadalla.

Barbados on pieni Brittiläisen kansainyhteisön jäsen. Asukkaita n. 280.000 ja saari on 34 kilometriä pitkä ja 23 kilometriä leveä, korkein kohta on vain 340 metriä. Ihmiset puhuvat englantia, mutta keskenään jutustelevat bajanmurteella, mikä on täyttä hepreaa. Ei se englantikaan aina niin selvää ole, joskus täytyy kysyä kolmekin kertaa ymmärtääkseen. Ihmiset ovat ylenpalttisen ystävällisiä ja hyväntuulisia. Rastatukat ja rento meininki tulevat vastaan heti jollalaiturilla, monet vastaantulijat lauleskelevat itsekseen, mutta aina tervehtivät ja usein tarkistavat vielä, että onhan kaikki hyvin.



Joulun läheisyys näkyy täällä kaupoissa ja kaduilla. Henkilökunta hoilaa joululauluja palvellessaan asiakkaita, jopa maahantuloviranomainen oli lauleskellut Arin käydessä lähtöselvityksen teossa.



Paria joulupukkiakin olemme päässeet tapaamaan. Kovasti täällä koristellaan Itsenäisyyden aukiota ja muita taloja joulukuntoon. Suomalaisen joulumielen taitaa sytyttää vain lumi ja pakkanen, sillä täällä ei miellä sen oikean joulun olevan lähellä.



Vuokrasimme täälläkin auton. Vasemmanpuoleinen liikennöinti sujuu torvia töräytellen milloin mistäkin syystä, mutta yleensä hyväntahtoisesti. Arille kirjoitettiin väliaikainen ajokortti vuokra-autoa varten.



Kiertelimme ympäri saarta - oli oikein virkistävää olla pitkästä aikaa vehreällä ja viljavalla saarella tuliperäisten saarten jälkeen. Maaseudulla viljeltiin laajasti kaikenlaista ja parhaiten mieleen jäivät monen metrin sokeriruokopellot. Sokeri on Barbadokselle tärkeä tuote ja sitä tarvitaan mm. maailman vanhimman rommin Mount Gayn valmistukseen. Mekin ostimme pari pulloa sitä matkamuistoksi. Kävimme kansainväliset mitat täyttävällä lentokentällä sekä sen vieressä olevassa Concorde-museossa.


Concordessa oli hyvat jalkatilat.

Nuorempi polvi tuskin tietää koko Concordea. Anne ei muistanut Concordesta kuin nimen ja ulkomuodon. Sehän oli jo 1960-luvun lopulla rakennettu enemmänkin avaruusrakettia muistuttava lentokone. Sen lentokorkeus oli tuplasti korkeampi tämän päivän koneisiin verrattuna ja museossa kehuttiin, että sen pienistä ikkunaluukuista pystyi näkemään maapallon kaarevuuden vähän niin kuin avaruusraketista. Mikä ehkä ihmeellisintä, lento Euroopasta Barbadokselle kesti alle neljä tuntia - siihen aikaan maailmassa! Kun digitekniikkaakaan ei vielä silloin tunnettu, oli Concorden ohjaamo täynnä erilaisia vipstaakeja, mitkä pitivät lentoinsinöörin kiireisenä koko lennon ajan. Sanomattakin on selvää, että lennot maksoivat tavallista enemmän ja lähinnä vain liikemiehillä, rikkailla sekä filmi- ja pop-tähdillä oli varaa lentää Concordella, jossa tarjoilut olivat parasta, mitä rahalla voi saada. Concorden polttoainekulutus oli sen verran tuhlailevaa, ettei kukaan ole tainnut enää jälkeenpäin ihan tosissaan palauttaa tätä konseptia suunnittelupöydälle.

Melkein viikon oleskelu Barbadoksella osoittautui löyhänkin budjetin kulkijalle aika arvokkaaksi.


Tyypillinen barbadoslainen lahio pienine omakotitaloineen. Keltapaitainen kaveri ei ole paikallisia, vaikka silta nayttaakin.

Ilmeisesti amerikkalaisturistien myötä hinnat ovat nousseet kohtuuttomasti. Ihmetellä sopii, miten paikalliset ihmiset pystyvät elämään näillä hinnoilla. Joka tapauksessa Barbados oli kuuma, kaunis, ystävällinen ja rento paikka. Ilman muuta käymisen arvoinen.


Huomaa kastikkeen yksityiskohtainen koristelu kaikkine krameluureineen.

ATLANTIN YLITYS 26.11.-12.12.2009

Ainakin neljä venekuntaa lähti samana päivänä Mindelosta Atlantin ylitykselle. Kaikki meille tuttuja. Vain suomalaisella s/y Catrinella oli sama päämäärä kuin meillä, Barbados. Kaksi muuta venettä olivat saksalaiset Mirmel ja Forty-Two, jonka kanssa olimme päivittäin VHF/SSB-yhteyksissä. Heidän etappinsa oli Antigua.



Seilin polttoainetankit täytettiin vielä polttoainelaiturissa 0,66 euron litrahintaan ja sen jälkeen keula kohti aavaa Atlanttia. Suurin piirtein aina samasta suunnasta (NE) puhaltavan tuulien ja myötäiseksi kääntyneen merivirran on määrä kuljettaa meitä kohti Barbadosta. Heti Kap Verden saarien ulkopuolelle päästyämme nostimme keulapurjeet, jotka pasaatituuli puhalsi pulleiksi.





Toisena meriyönä keulapurjeen puomi katkesi, kun voimakkaassa vinssissä ei ole tuntoa ja pimeässä ei näkynyt, että puomi oli jo kiinni vanteissa - puhtaasti kipparin oma moka. Hyvästä apuvälineestä ei sitten enää ollut apua tässä ylityksessä. Seuraavana päivänä havaitsimme, että mesaanimaston etuvantista on alkanut purkautua säie. Teimme nostimen avulla lisätuennan. Kymmenen päivää myöhemmin huomasimme mesaanin toisesta etuvantista useita säikeitä poikki yläosastaan. Aloitimme kiivaan mesaanimaston tuennan. Kerran saman maston kaatumisen kokeneina emme mielellämme halua uusintaa. Riisuimme mesaanimastosta kaiken sitä rasittavan mitä ylipäänsä keikkuvalla merellä pystyy tekemään. Poistimme puomin ja jopa Suomen lipun. Tuimme erilaisin köysivirityksin mesaanimastoa, joka oli lopulta tuettu seitsemästä eri kohdasta. Yöllä koko vantti oli sitten katkennut.



Kalastus kuului päivittäisohjelmaan ja doradoja tuli aluksi useita päivittäin. Joulukuun ensimmäisenä päivänä sitten uistinkela alkoi raksuttaa sitten sellaiseen malliin, että siimaa juoksi ulos satoja metrejä. Ari kalamiehenä tiesi, että nyt on iso kala kiinni ja alkoi armoton väsytystaistelu, mikä mahdollisti taktiikkamietinnän, miten saada tämä kala Seiliin. Reilun puolen tunnin väsytyksen jälkeen saimme selvän havainnon isosta kalasta, joka ei ollut meille ollenkaan tuttu. Kyljissä välkkyivät kauniin siniset raidat ja kala pani vastaan minkä pystyi. Onneksi Ari oli edellisenä päivänä askarrellut meille uuden kalakoukun, kun entinen oli ilmeisesti jossain vaiheessa luisunut Seilin kannelta mereen, kun sitä ei mistään löytynyt. Nyt kalakoukku pääsi kunnon testiin. Ihmettelimme kalan kokoa ja mietimme lajiakin samaan aikaan, kun yritimme saada sitä ylös. Anne oli jo hommannut vasarankin valmiiksi kalan tainnutukseen, mikään pienempi väline ei tulisi kuuloonkaan. Kovan työn jälkeen meillä oli kala koukussa ja valmis nostettavaksi kannella - ja kokoa oli! Pituutta 146 cm (14 cm vähemmän kuin Annella) ja painoa n. 40 kiloa. Äkkiä kalakirja esiin ja tunnistus käyntiin, olimme saaneet kuningasmakrillin, joka on yksi herkullisimmista näiden vesin kaloista. Ari oli saanut elämänsä ennätyskalan ja kalamiehen ilolla ei ollut rajaa.





Kalakirja oli taas hyväksi avuksi, muuten emme olisi uskaltaneet maistaakaan ennätyskalaa. Myös digikameralla on tärkeä osuutensa kalan tunnistamisessa, sillä täkäläisistä kaloista häviää heti kaikki värilliset tunnusmerkit niiden päästyä hengestään. Kala maistui paistettuna erittäin herkulliselta, oikein kunnon kalalta.

Myötätuuli puhalsi ensimmäisen viikon 6-8m/s (NE) ja aallon korkeus pysyi suhteellisen matalana. Sen jälkeen tuulen voima kasvoi 10-13 m/s ja aallon korkeus vastaavasti. Olimme neljän voiman kuljettamina: tuuli, korkea aallokko, purjeet ja autopilotti, jonka nimesimme tällä matkalla Helmiksi. Meno oli joskus keikkuvaa ja sisätiloissa välillä arvaamatonta, niinpä useampi mustelma on siitä muistona. Autopilotti on uskomattoman tärkeä, näkymätön jäsen näin pienellä miehistöllä. Koruhelmi on vaatimaton, arvokas ja melkein korvaamaton samaa voimme sanoa tästä meidän Helmistä.

Kalan tulo hiljeni sitä mukaa, kun aallon korkeus kasvoi. Tiedä sitten onko näillä mitään tekemistä keskenään. Anne miettisi ruokahuollon osittain toisin tämän kokemuksen jälkeen, ei kuitenkaan kalaonnesta johtuen, vaan vielä helpommin valmistettavaa/syötävää.



Melkein viikkoon emme nähneet mitään muuta kuin kaunista sinistä merta, jonka lämpötila pysyi 24 asteessa. Aurinko paistoi kuumasti keskipäivän aikaan eikä meillä enää ollut paikkaa, mihin virittää aurinkokatos mesaanipuomin poiston jälkeen. Olimme ylittäneet useita aikavyöhykkeitä, mutta emme olleet siirtäneet Seilin kelloja sitä mukaa. Ajattelimme siirtyä suoraan Barbadoksen aikaan sitten, kun sinne aikanaan saavumme.

Siinä vaiheessa, kun mesaanin vantti katkesi, olimme jo loppumatkassa ja päätimme käynnistää koneen. Ehkä pääsisimme onnellisesti perille, jos moottorilla onnistuisimme vähän passaamaan vauhtiamme aaltoja vastaavaksi. Reilun kahden päivän päästä, pimeässä näimme ensimmäisen kerran maata ts. Barbadoksen valoja pimeässä. Välillä valot hävisivät kokonaan isojen aaltojen taakse, mutta joka tapauksessa olimme saapumassa etappiimme. Kuten aina ja varsinkin nyt viimeiset mailit tuntuivat pisimmiltä.

Merellä alkaa muodostua oma päivärytmi aika luontevasti. Sitkeää valvojaa tarvitaan yövahteihin, onneksi kipparilta se luonnistuu. Aterioiden välillä kalastellaan, lueskellaan, pelataan ja jutellaan. Meillä oli Anun lähettämä partiolaisten adventtikalenteri, jonka luukkuja avattiin vuoropäivinä. Itsenäisyyspäivän juhlallisuudet jäivät merellä väliin, vaikka niitäkin oli suunniteltu. Mitään isompia puhdetöitä ei Atlantti antanut mahdollisuutta tehdä sen verran keikkuvaa meno oli.



Toiseksi viimeisenä Atlantti-päivänä meitä kävi delfiiniparvi toivottamassa tervetulleiksi Barbadokselle ja samana päivänä Arin koukkuun tarttui vielä reilun kilon kokoinen barrakuda, yksi isojen merten vaarallisimmista vasustajista. Monet sukeltajat pelkäävät sitä enemmän kuin haita.



Paikallista aikaa klo 23.40 saimme luvan kiinnittyä Barbadoksen Bridgetownin syväsatamaan odottamaan seuraavana päivänä tapahtuvia maahantulomuodollisuuksia. Satama-allas oli merenkäynniltään rauhaton ja altaan reunat korkealla. Kippari pääsi juuri ja juuri maihin viemään kiinnitysköydet. Olimme saapuneet Karibialle noin 3 viikkoa Atlantin ylitystä yli 2000 merimailia (n. 4000 kilometriä), tasan puoli vuotta vene-elämää ja melkein 6000 merimailia takana. Vapaa-ajan purjehtijan käytännön lyhyt oppimäärä lienee näin suoritettu, pelkkä Atlantin ylitys vastaa keskimäärin suomalaisen vapaa-ajan purjehtijan useiden vuosien merimailimäärä.

MINDELO, SÂO VICENTE (KAP VERDE) 19.11.-26.11.2009

Mindelon marina on uuttakin uudempi ja marina-alueelle on rakenteilla upea uima-allasalue. Internet toimii omalta veneeltä käsin. Täällä Afrikassa on ymmärretty veneilijöiden tarpeet! Marina-alue on erittäin turvallinen ja poliisipartiot kiertävät kumiveneillä myös ankkurointialueella vartioimassa, ettei kutsumattomia vieraita nouse veneisiin. Mindeloon kannattaa saapua päivänvalossa, sillä samalla lahdella killuu useita puoliupoksissa olevia laivanhylkyjä ja ankkuroituna on puolenkymmentä parhaat päivänsä nähnyttä rahtilaivaa.



Ensitöiksemme etsimme tulli- ja maahantuloviranomaiset, jotta voimme rauhassa jatkaa virallista oleskeluamme. Meitä oli siellä useampi venekunta samaa asiaa hoitamassa. Viranomaiset olivat kovin ystävällisiä ja itse toimitukset kestivät kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen heräsikin monta kysymystä: Mikä valuutta? Mikä puhelinoperaattori? Internet toimii, mutta puhelin ei. DNA:lla ei ilmeisestikään ole yhteistyökumppania täällä. Roaming-viestejä suorastaan sateli EU-alueella, nyt on ollut hiljaisempaa…



Siestan jälkeen prepaid-liittymä saatiin hommatuksi, mutta juuri kukaan ei vastaa eksoottisesta numerosta tulevaan soittoon, että sellaista. Meillä oli jonkun verran euroja jäljellä ja saimme ne pankissa helposti vaihdetuiksi paikalliseen valuuttaan escudoon (1 euro n. 110 escudoa). Täälläkin on pankkiautomaatteja, mutta toistaiseksi vain Annen Visa Electronilla olemme onnistuneet saamaan rahaa niistä. Arin kultaiselle Visa-kortille kone ilmoitti tylysti, että saldo ei riitä edes 1000 escudon (n. 10 euroa) nostoon.


Nuotanvetoa Cap Verden malliin - ja kalaakin tuli sellaiset 200 kg.

Kap Verden lipun kymmenen tähteä kuvaavat maan saaria. Olemme yhdellä niistä, São Vicenten saarella, Mindelon kaupungissa. Kap Verde on siinä onnellisessa asemassa, että sitä ovat halunneet auttaa useat länsimaat. Kuulemma maan suurin tulonlähde onkin ulkomainen apu. Jotain hyvää sillä on saatu aikaan, koska lukutaitoisia on maassa lähes 80%, mikä lienee hyvä piirre afrikkalaiselle valtiolle. Joku sanoikin, että Kap Verde on kevytversio Afrikasta ja sen voi kyllä hyvin uskoa, surkeampaa ja köyhempää on varmasti muualla tässä maanosassa. Kap Verde on entisiä Portugalin alusmaita Henrik Purjehtijan sponsoroimien löytöretkien ansiosta tai niiden takia. Vuoden 1975 neilikkavallankumouksen jälkeen Kap Verde irtaantui Portugalista itsenäiseksi valtioksi. Se on voinut elää ja kehittyä rauhassa ilman sisällissotia, mikä varmaan on vaikuttanut positiivisesti kaikkien kansalaisten elämään. Täällä puhutaan sekä portugalia että kreolia. Kaikkiaan Kap Verdessä asuu vähän alle puoli miljoonaa asukasta, Mindelossa n. 43.000 asukasta.


Ari tapasi hyvan kap verdelaisen ystavansa Divan jalleen kerran.

Heti marinan portin ulkopuolella voimme havaita olevamme toisessa maailmassa kuin mistä viimeksi lähdimme. Kannoille tuli muutama paikallinen tarjoamaan innokkaasti palvelujaan. Huomasimme, että suomen puhuminen auttoi parhaiten karistamaan heidät kannoilta. Köyhässä maassa ollaan ja tavat sen mukaiset. Jokainen yrittää saada jonkun rovon ulkomaalaisen näköiseltä. Varsinaisia kerjäläisiä ei ole, mutta tilaisuuden tullen moni paikallinen alkaa kerjätä. Ei ole kovinkaan mukavaa istua syömässä terassilla, kun kaiteen takana käy useampikin anelemassa rahaa. Rahan jakaminen jokaiselle pyytävälle ei tunnu järkevältä, vaikka se hetkellisesti auttaisikin jotakuta.

Meillä oli vielä melkein 15 kiloa Arin tulomatkalla kalastamaa boniittia jääkaapissa. Olimme päättäneet kutsua saksalaiset kanssapurjehtijat, Forty-Twon ja Mirmelin miehistöt, illalliselle Seiliin, kunhan he ensin saapuvat perille. Silti kalaa oli vielä yllin kyllin ja annoimme n. 3 kilon palan Atmospheren kipparille, joka saapui samana päivänä tänne Mindeloon Gambiasta. He jakoivat omasta kalapalastaan vielä yhdelle hollantilaiselle venekunnalle. Annella oli vähän paineita boniitin valmistamisessa, eka kerta tietysti jännitti. Varsinkin kun tämä liha on erityisen tarkka paistoajasta, hyvänkin raaka-aineen voi pilata liialla paistamisella. Kalan liha muistuttikin erehdyttävästi hyvää mureata naudanlihaa ja valmistusperiaatekin lienee samantapainen. Boniitin maustamiseen käytettiin vain merisuolaa ja pippuria. Illallisella tarjosimme vielä puolikkaita uuniperunoita ja kermasitruunakastiketta. Vieraamme söivät hyvällä ruokahalulla ja santsasivat monta kertaa. Jälkiruokana raikasta hedelmäsalaattia ja kermavaahtoa. Vielä jäi paistettua boniittia jäljelle ja annoimme lopun seuraavana aamuna s/y Catrinen miehistölle, Göranille ja Pialle, jotka saapuivat seuraavana päivänä Mindeloon. Loppujen lopuksi lähes parikymmentä ihmistä pääsi maistelemaan Arin saamaa boniittia. Arin Kala-Kallen maine on kasvamassa purjehtijoiden keskuudessa, sillä muut eivät ole juurikaan saaneet saalista.


saksalaiset Seilissa kalaillallisella


Anne, kanadalainen Olous Boag ja teerijarvelaiset Pia ja Goran Granbacka vaihtamassa kuulumisia Mindelon jollalaiturilla.

Sunnuntaina paikalliset pojat sukelsivat puhdistamaan Seilin pohjan. Täkäläisen hintatason mukaan kovalla hinnalla, mutta muualla saa maksaa puhdistuksesta vielä enemmän. Olisimme eurojen puuttuessa maksaneet dollareilla, mutta pojat ymmärsivät dollarin heikkouden ja vaativat suoritusta euroina. Onneksi marinatoimisto vaihtoi dollarit. Hintaesimerkki paikallisesta hintatasosta: 4 leipää maksaa yhteensä 40 eurosenttiä.



Äkkirikastumisen ahneus jättää huijauksen ja petoksen maun. Söimme hummeriannoksen Club de Nauticolla. Annokset olivat herkullisia ja hinnan tiesimme etukäteen. Arvioimme laskun loppusumman, mutta arviomme ei riittänyt alkuunkaan ruutupaperin kulmaan kirjoitettuun summaan. Halusimme tietenkin pientä tarkistusta ja erittelyä, jolloin toinen tarjoilija tuli selvittämään, että siinä on musiikkimaksu. Olihan tuo todellakin mainittu menun ensimmäisen sivun alalaidassa. 10%:n musiikkimaksu tuntuu kohtuulliselta elävästä musiikista, mutta tarkemmin ajateltuna järjettömältä. Mitä enemmän teet ravintolalaskua, sen enemmän maksat musiikista. Miten musiikki voi olla kalliimpaa toisten korville? Tai sitten täällä tiedetään kuulon selektiivisyydestä jotain, mitä me emme tiedä. No, aikanaan saimme ihan virallisen ja eritellyn laskun. Tässä vaan heräsi epäilys, että ruutupaperilasku oli ehkä ajateltu suoraan työntekijöiden taskuun. Summa oli sen verran suuri täkäläisittäin, että houkutus tällaiseen herää. Vastaavasti, kun ajattelee aamusta iltaan kadulla virkkaavaa naista, joka samalla yrittää saada tuotoksiaan myydyksi, ei varmaankaan tienaa edes yhtä euroa päivässä.



Seiliin piti tehdä muutama pikkukorjaus: keulapurjeen repeytyneen alareunan ompeluttaminen, fokka oli ‘valunut’ viitisen senttiä alaspäin ja WC-huuhtelu ei toiminut jne. Purjeen ompelu onnistui hyvin. WC-huuhtelun korjaaminen jää Karibialle, mutta Atlantissahan riittää merivettä huuhteluun.


Ostimme "joulukortit" Kap Verdelta. Tassa kauppias tyttarineen laskemassa kortteja.

Mindelon valikoimat tuore- ja päivittäistavaroista olivat todella rajalliset ajatellen Atlantin ylitystä. Onneksi olimme hommanneet säilykkeitä ja juomia Kanarialta. Jokaisessa ruokakaupassa oli vähän erilaiset valikoimat, joten saimme tehdä monta kauppakäyntiä, onneksi välimatkat ovat lyhyitä.


Tassa vieraita Norjasta ja Hollannista Seilin salongissa pienilla jatkoilla.

Viimeistä edellisenä päivänä vuokrasimme auton ja näimme vähän muutakin São Vicenten saaresta kuin Mindelon. Pitkään jatkunut kuivuus näkyy joka puolella. Pohjoisrannalle oli rakennettu hieno rantaa myötäilevä tie ja mainoskyltit kertoivat loma-asutusta olevan rakenteilla. Tiedä sitten, kuka haluaa tulla viettämään lomaa paikkaan, jossa lentohiekka tunkeutuu pölynä joka paikkaan. Ehkä tämä pöly on juuri tämän ajan vitsaus, mutta joka tapauksessa. Siellä pohjoisrannalla oli lentohiekka kinostunut samaan tapaan kuin runsas pakkaslumi koti-Suomessa.

Mindeloon asti kantautui tämä Saharasta lähtöisin oleva lentohiekka. Ilma oli vähän kuin sumuinen ja pikkuhiljaa Seilin kannelle kertyi ruskea pölykerros, puhumattakaan köysistä yms. Aikamoinen vitsaus tuollainen hiekkapöly.

Havaintojemme mukaan Mindelon ihmiset näyttivät hyvinvoivilta ja siististi pukeutuneilta eikä täällä juurikaan tupakoida. Silmiinpistävä ero Eurooppaan. Ainakin niiden naisten ryhti pysyy hyvänä, jotka kantavat päänsä päällä kaikki tavaransa.



Viikko Mindelossa alkoi olla lopuillaan ja vuorossa oli pitkään valmistelut noin 3 viikon Atlantin ylitys.