torstai 26. tammikuuta 2012

UUDEN SEELANNIN KIERROS 6.-12.12.2011


Polttelimme etukäteen sinivalkoista itsenäisyyspäivän kynttilää ja pidimme sadetta Seilissä villasukat jalassa. Pakkailimme tavaroita Uuden Seelannin kierrosta varten, kun Seija ja Ingvar valmistautuivat kotimatkaan Suomen itsenäisyyspäivänä. Tarkoituksena oli saattaa heidät Aucklandin lentokentälle ja me jatkaisimme retkeilyä autolla tutustuen Uuden Seelannin muihin osiin. Lentokentällä jätettyjen hyvästien jälkeen jatkoimme autolla Pohjoissaaren länsirannikkoa etelään Hamiltonin suuntaan.


POHJOISSAARI

Uuden Seelannin maisemat ovat vihreitä ja kumpuilevia, pelloilla käyskentelevät onnelliset lehmät ja lampaat. Maassa on nautakarjaa 10 miljoonaa päätä ja 35 miljoonaa lammasta. Ne kaikki saavat laiduntaa ja syödä tuoretta heinää ympäri vuoden. 


Tienvarsissa ei missään näy roskan roskaa. Näin siistissä maassa emme ole varmaan koskaan olleet. Kauniit vihreät nummimaisemat seurasivat toistaan ajaessamme kapeita kiemurtelevia maalaisteitä. Uuden Seelannin koko valtio sijaitsee oikeastaan hyvin tuliperäisellä alueella, mannerlaattojen liitoskohta on jossain maapallon syvyyksissä ja maassa on useita tulivuoria, joista jotkut ovat uinuneet satoja tai tuhansia vuosia. Maaperä on hedelmällistä ja sen näkee kaikesta siitä, mitä pelloilla viljellään.


Pitkin matkaa hahmottui myös maan historia. Maoriheimot ovat yleensä asuttaneet suurten jokien varsia ja kulkeneet kanooteillaan niitä pitkin. Yksi tällainen on Pohjoissaaren pisin joki, 400-kilometriä pitkä Waikato. Heimojen välille syntyi hankauksia milloin mistäkin syystä. Sitten 1800-luvulla saapuivat eurooppalaiset, jotka tunkeutuivat maorien asuma-alueille useimmiten aseiden kanssa. Kirjoitettu historia on aika nuorta, maorit ovat asuttaneet maata monta sataa vuotta, mutta heidän perimätietonsa on kulkenut suupuheena. Aotearoa on maan maorinkielinen nimi ja se tarkoittaa pitkän valkoisen pilven maa. Maorinkielistä tekstiä näkee paljon ja varsinkin paikkakuntien nimet viittaavat maoreihin, niin kuin esim. Whangarei (Tyyni satama). Maorikieli on lähellä polynesiaa, yleisessä tervehdyksessäkin on vain yhden kirjaimen ero maoriksi 'Kia orana' ja polynesiaksi 'Ia orana'. 1800-luvun loppupuolella alettiin rakentaa rautatietä maan läpi. Radanrakentajien jäljiltä syntyi asutuskeskuksia ja junat toivat lisää uudisasukkaita sisämaahan. 


Kävimme Otorohangan eläintarhassa, joka ylpeilee olevansa ensimmäinen paikka, missä Uuden Seelannin ikoni, kiwilintu, saatiin lisääntymään tarhaoloissa. Onnistuimme tulemaan paikalle juuri ruokailuaikaan. Kiwi on yöeläjä, mutta eläintarhassa kiwin kodin valaistusta on muutettu niin, että päivä on yö, näin vierailijat pääsevät näkemään kiwiä ja sen tapoja. Ensi näkemältä kiwi hämmentää – onko kyseessä lintu vai joku muu eläin? 


Pitää olla aikamoinen bongari, jos pystyy näkemään kiwin luonnossa. Uusiseelantilaisten lempinimi kiwi juontaa juurensa tästä kansallisikonista. He kutsuvat mielellään itse itseään kiweiksi. Lintu on lentokyvytön eikä mikään muu lintu muni kokoonsa nähden yhtä suurta munaa. Kiwin muna on opossumin suurta herkkua. Opossumeja vilisee maassa paljon, autojen alle jääneitä raatoja näkee tämän tästä.

Täällä eletään alkukesää ja tuntuu kuin kaikki olisi puhjennut kukkaan, puut, pensaat ja luonnonkukat. Monien omakotitalojen pihat ovat kuin ruusutarhoja. Keskikesän juhlaa, joulua, odotellaan. Mansikat, kirsikat, parsat ja uudet perunat ovat kypsymässä. 


Paikallinen puu (pohutukawa =maorihehkupuu) hehkuu juuri nyt tulipunaisena kukistaan, sitä kutsutaan 'joulupuuksi', vaikka koteihin kiikutetaan joku sypressin oloinen joulupuu.


Ensimmäisenä retkipäivänä huomasimme, että maassa on paljon erilaisia camping-alueita ja muita majoitusmahdollisuuksia. Löysimme helposti yöpaikan itsellemme, vaikka alueen toimisto oli mennytkin jo kiinni. Valitsimme lähellä huoltotiloja olevan paikan. Yllätyimme, miten isot keittiötilat alueella oli tarjolla, monta liettä ja uunia sekä jää-/pakastinkaappi. Alue oli varustukseltaan juuri meidän laisia kulkijoita varten. Yöllä alkoi kaatosade, joka jatkui vielä aamullakin, lämpötila oli mieluummin lähempänä +10C astetta kuin +20C. Teimme keittiötiloissa aamupalan ja nautimme sen siellä sateensuojassa.

WELLINGTON


Seuraavana päivänä oltiinkin sitten jo pääkaupungissa Wellingtonissa. Se on maan kolmanneksi suurin kaupunki, jossa asuu alle 400.000 henkilöä. Kaupungissa on kyllä ihan suurkaupungin tuntua, mutta jotenkin se jäi vähän mitäänsanomattomaksi paikaksi, kolea sää ja sade eivät olleet omiaan ainakaan parantamaan vaikutelmaa. Kahviloita oli joka korttelissa kuin Starbuckseja Seattlessa, tuoretta kahvia löytyy siis joka nurkalta. Kaupungintalon ainoalle ruohopläntille olivat mielenosoittajat pystyttäneet telttakylän. Mielenosoituksen aihe taisi liittyä globaaliin 'Occupy'-ilmiöön, jossa protestoitiin rahan mahtia vastaan. 


Söimme unohtumattoman hyvät pihvit yhdessä kävelykadun ravintolassa, joka ei pröystäillyt sisustuksella. Kaikki tuolit ja pöydät olivat eri paria, pöydillä vanhanaikaiset vahakankaat tietenkin eri kuoseilla.

Turistin kannattaa aina pitää silmänsä auki, voi löytyä edullisia tarjouksia. Ostimme Eteläsaaren Pictoniin vievälle Bluebridge-lautalle liput seuraavaksi aamuksi. Terminaalin pihasta lähdettyämme huomasimme infotaulun, missä tarjottiin campereille edullista yöpymispaikkaa aivan lauttaterminaalin vierestä. Kurvasimme äkkiä sinne ja saimme tosi edullisen yöpymispaikan parkkipaikalta, kun emme tarvinneet edes sähköpaikkaa. Yöpymishintaan kuului WC- ja suihkutilojen käyttö, wifikin olisi toiminut alueella.

Aamulautan jonossa piti olla hyvissä ajoin. Ilma oli edelleen hyvin kolea. Lautan autokannella oli kamala lemu, kun eläimiä kuljettavat rekat kulkevat samoilla lautoilla. Joka puolella autolautalla oli kamalan kylmää ja vetoista. Olimme luita ja ytimiä myöten viluisia. Matka kesti 2,5 tuntia, mutta tuntui pitemmältä. Lauttareitti kulkee Cookin salmen kauniissa maisemissa. Saavuttuamme Pictoniin ilma oli selvästi lämpimämpi, mutta autokannelta tarttunut ikävä haju leijui edelleen autossa.


ETELÄSAARI

Täälläkin kaikki kukki, lampaita oli laitumilla, jos mahdollista vielä enemmän kuin Pohjoissaarella. Sellaisen erikoisuuden havaitsimme, että saksanhirviä kasvatetaan aitauksissa lehmien ja lampaiden tapaan. 


Maisemat hivelivät silmää, liikkeellä oli enimmäkseen erilaisia matkailuautoja. Liikennemerkki varoitti maailman pienimmästä pingviinistä, valitettavasti emme nähneet sitä elävänä. Nautimme nopean lounaan Nelsonin kaupungissa, joka vaikutti kaikin tavoin elinvoimaiselta ja vauraalta.

Punakaikissa pysähdyimme ihailemaan luonnontaidetta, Pancake Rockseja, Tasmanian meren rannalla. 


Matkatessa kuului kaikenlaisia erikoisia linnunääniä, oliko niistä joku kean tai tuin laulua mene tiedä. Kultaakin löytyi 1860-luvulla Eteläsaarelta, mikä aiheutti jonkinmoisen ryntäyksen. Kullankaivaminen ei kuitenkaan osoittautunut kannattavaksi toiminnaksi ja kuihtui pikku hiljaa.


Franz Josefin ja Foxin jäätiköt ovat synnyttäneet varsinaisen ulkoilmaturismin. Toinen toistaan reippaamman näköinen turisti tutustui innokkaasti paikkakuntien tarjontaan. Jäätiköllä vietetty päivä oli saanut kasvot punoittamaan. Seuraavana päivänä voi vaikka pulahtaa kuumiin lähteisiin pehmentämään jäykistyneitä lihaksia. Kuuma ja kylmä ovat täällä niin lähellä toisiaan – niitä luonnonihmeitä.

Päädyimme yöksi Haast-nimiseen paikkaan. Camping-alueen toimistossa työskenteli nuori nainen, joka kertoi olevansa Alaskasta. Kerroimme, että mekin olimme reilu vuosi sitten siellä. Pitempään juteltuamme hän kertoi olevansa Stewartista, paikasta, jonka voi sanoa sijaitsevan jumalan selän takana, tosin eteläisin kohta Alaskaa. Ei ihme, että oli valinnut talvityöpaikakseen näin eristyksissä ja syrjässä olevan paikan. Tämähän oli kuin kotona maisemineen ja jäätiköineen. Haast oli niin kaukana kaikesta, että esim. kännykälle ei ollut kenttää siellä. Arille oli tullut sähköpostiin soittopyyntö. Camping-alueen puhelinkoppi sentään toimi ja Ari sai asiansa hoidetuksi. Puhelu merkitsi sitä, että meidän piti pikimmiten palata takaisin Whangareihin veneasioiden takia. Olimme sillä hetkellä mahdollisimman kaukana Whangareista. Molemmat Uuden Seelannin saaret ovat n. 1000km pitkiä, joten meillä oli n. 1500km matkaa Whangareihin. Tiet eivät ole mitään moottoriteitä, vaan kiemurtelevia vuoristoteitä, aikaa kuluisi vähintään kolmisen vuorokautta.


Luonnonkauneuden kuvaamiseen eivät sanat riitä. Niin paljon kukkivia kasveja, turkoosinvärisiä järviä, lumihuippuisia vuoria ja vihreitä laaksoja on Eteläsaarella. Hienoa oli huomata, että perinteinen maatalous kukoistaa vielä saarella. Kaikki eivät ole siirtyneet turistibisnekseen.


CHRISTCHURCH

Christchurch sai alkunsa, kun Englannin kirkko houkutteli emämaasta hurskaita kristittyjä kaupunkiin 1800-luvun puolivälissä tarkoituksena perustaa ihannekaupunki. Siitä on kehittynytkin Uuden Seelannin toiseksi suurin kaupunki, mutta… Kuten edellä on mainittu koko valtio sijoittuu mannerlaattojen liitoskohtaan ja muutenkin hyvin tuliperäiselle alueelle. Viimeisen vuoden aikana tämä kaupunki on joutunut kokemaan luonnon uskomattomat voimat vähän liian konkreettisesti. Helmikuussa 2011 tapahtunut voimakas maanjäristys vaati 181 kuolonuhria ja koko kaupungin keskustan rakennukset vaurioituivat siinä määrin, että ne ovat saaneet purkutuomion. Keskusta on nyt häkkiaitojen muodostama labyrintti ja aavekaupunki, mihin sivullisilla ei ole asiaa. Monta loistohotellia seisoo tyhjillään, verhot vain heiluivat tuulessa, kun ikkunat olivat rikkoutuneet. 


Erilaiset putiikit ja pikkukaupat jatkavat toimintaansa konteista rakennetuissa tiloissa. Vaurioituneen keskustan viereen on syntynyt konttikaupunki. Konteista on moneksi!


Ehkä kaikkein surullisin näky oli suuria tuhoja kärsinyt katedraali, jonka ympärille tavallaan koko kaupunki on syntynyt. Sitä pääsi katsomaan omalla vastuulla häkkiaidan takaa. 


Olisimme halunneet lähettää maisemakortit Christchurchista, mutta sellaisia ei niistä muutamasta kaupasta löytynyt, jotka olivat auki. Olisikohan niin, että sellaisia maisemakuvia ei haluta myydä, mitä ei enää ole olemassa. Puoli vuotta helmikuun järistystä aiemmin kaupungissa sattui myös tuhoisa järistys. Kaksi kovaa kokemusta puoleen vuoteen ovat olleet monille liikaa.


Maanjäristyksen takia Christchurch menetti myös yhden tärkeimmistä tapahtumistaan rugbyn world cup 2011 isännyyden. Kisat piti järjestää kaupungissa, mutta tuhojen jälkeen, kisat oli pakko siirtää Aucklandiin. Mikä tahansa uusiseelantilainen kaupunki olisi halunnut isännöidä tapahtumaa, jossa maan oma joukkue All Blacks voitti mestaruuden.
Vierailu Christchurchissa veti luonnollisesti aika hiljaiseksi. Jossain oli julisteteksti: 'Broken, but not beaten.' (Murtunut, muttei muserrettu.) kuvaa varmaan hyvin ihmisten tuntoja. 

 

Matkamme jatkui Pictonia kohti, josta päätimme mennä toisella lautalla Wellingtoniin toivoen, että se olisi vähän viihtyisämpi. Maksoimme jopa vähän lisää, että pääsimme loungeen, jossa oli tarjolla lounas ja ilmainen internet-yhteys. Ilmeisesti meitä on hemmoteltu Ruotsin ja Viron laivoilla liian hyvällä ruokatarjoilulla. Lounas oli suoranainen pettymys ja tarjolla taisi olla tarkkaan lasketut suupalat, ei siis mitään notkuvia herkkupöytiä. Muuten kyllä tämä Interislander-lautta oli viihtyisämpi kuin tulomatkan lautta.

Tähän asti olimme jotenkuten kitkutelleet lainaamillamme adaptereilla, mutta Pictonista hankimme Uuden Seelannin pistorasioihin sopivan adapterin. Kyllähän se sopi pistorasiaan, mutta ei tietokoneen pistokkeeseen. Onneksi oli mukana Leatherman, jolla Ari teki uuden muotoilun adapterille. 2,5 vuoden kokemuksella voimme sanoa, että kaikkein pienin ja mitättömän näköisin adapteri on yleensä kaikkein toimivin. Niin paljon on maailmassa kaikenlaista hienoa, mutta näitä pistokejuttuja ei näköjään saada standardoitua. Ostimme aiemmin hyvin vaikuttavan näköiset 3-napaiset adapterit. Niissä oli vain yksi vika, läppärien akut eivät latautuneet. Lataustasot näyttivät molempien koneissa nollaa. Adapterikokoelmamme kasvaa kaiken aikaa, vaikka meillä on ihan muut keräilykohteet.


Wellingtonista otimme suoran kurssin kohti Whangareita. Eteläsaarella meitä suosi koko ajan suhteellisen kaunis ja aurinkoinen sää, mutta Pohjoissaarella satoi ja oli kylmä koko matkan. Maaperä höyryää Pohjoissaaren Rotoruan alueella siinä määrin, että kuuma höyry otetaan talteen ja siirretään putkia pitkin energiakäyttöön – aika erikoinen näky. 


Kaunis ja virkistyskäytössä suosittu Taupo-järvi on syntynyt tulivuoren kraatteriin. Ohitimme vielä Aucklandin ruuhka-aikaan kovassa sateessa ja saavuimme Whangareihin sovittuun aikaan.

Vaikka reissu jäi suunniteltua lyhyemmäksi, saimme hyvän käsityksen kauniista Uudesta Seelannista. 


Matkailijalle tarjonta on hyvin monipuolista varsinkin, jos on kiinnostunut ulkoilma-aktiviteeteista, golfkenttiäkin on melkein joka paikkakunnalla. Lisäksi jouduimme paluumatkan ajamaan turhan pitkiä matkoja, mutta onneksi Arin selkä kesti ajomatkat suhteellisen hyvin.

Ei kommentteja: